Minun tehtäväni oli hieman epäselvä aluksi. Liikuin vain taisteluparini kanssa ja yritin selviytyä, sillä joskus minun muistini ei toiminut niin kuin piti. Se oli kammottavaa, sillä meidän tehtävämme oli muistaa kaikki ne työkalut, joilla maailmasta saisi kauniimman.
Meille annettiin tehtäviä. Jotkut olivat vaikeampia, vaarallisempia kuin toiset. Minä toivoin mielessäni, etten joutuisi koskaan myöntämään, että pelkäsin. En pelännyt niinkään tehtäviämme tai maailmaa, mutta pelkäsin muita. He olivat niin paljon parempia kuin minä. En olisi koskaan pärjännyt heille. Minulla oli onneksi taisteluparini, mutta lopulta tilanne meni siihen, että meitä alettiin ryhmittää. Tehtävät eivät sujuisi samanlaisella tahdilla, jos olisimme aina kaksin.
Niinpä meidät laitettiin samaan ryhmään, meidät neljä. Minä, taisteluparini ja kaksi muuta, jotka olin kyllä tavannut, mutta jotka olivat jääneet etäisiksi. En meinannut millään oppia kaikkien nimiä, enkä aluksi muistanut heidänkään nimiään. Minun muistini oli huono. Hädin tuskin tiesin omaa nimeäni.
Meidän tehtävämme oli helppo ensimmäisellä kertaa. Meidän oli tarkoitus oppia luottamaan
toisiimme sen aikana. Tarkoituksena ei varmaankaan ollut, että meistä tulisi ystäviä. Niin vain kävi. Nopeammin kuin uskoinkaan, näistä kolmesta tuli minulle niin tärkeitä, että olisin uhrannut kaiken heidän vuokseen.
Vuosia kului ja tehtävä toisensa jälkeen opin enemmän koko ryhmästä. Meitä oli niin monenlaisista taustoista, niin erilaisia, mutta kaikki olivat parhaita siinä, mitä he tekivät. Me olimme voittamattomia, yksin ehkä vaarallisia, mutta kun toimimme yhdessä, ei kenestäkään ollut vastusta.
Minä tiesin alusta alkaen, ettei meidän yksikköämme ollut tarkoitettu ikuiseksi. Joillekin palvelusaika oli lyhyempi. Minulle se taas oli pidempi kuin kellekään muulle. Kaipasin heitä, kun tiimini vaihtui ja kun olin yksin uusien ihmisten kanssa.
Meille ei kukaan vaivautunut kertomaan, että voisimme yrittää lähteä, mutta tehtävämme ei lähtisi meistä. Me olisimme ikuisesti tehtävämme vainoamia, näkisimme maailman eri tavalla kuin muut. Siksi aina kun näen tiettyjä symboleita tai sanoja, tunnen kuuluvani jälleen johonkin. Aivan kuin minut olisi aivopesty olemaan uskollinen. Tehtävämme riivaavat minua unissani ja saatan kuulla kouluttajiemme äänet nykyisessä työssäni. Minulla on pitkä matka vielä kuljettavanani, ennen kuin pääsen vapaaksi. Se voi viedä koko elämän. Sillä minä voin lakata olemasta graafinen suunnittelija, mutta graafinen suunnittelija minussa ei koskaan kuole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti